Minun hierojani on viisas nainen, jolla on tuntosarvet tallella. Hierojani ei ole hevosihmisiä, mutta hän tietää ja ymmärtää eläimistä paljon. Hän sanoo, että hevoset ovat äärettömän herkkiä eläimiä, joiden kanssa puuhastellessa tunteilla ja tunteiden tiedostamisella on uskomattoman suuri merkitys.

Hieroja puhuu hevosista enkelieläiminä – ne ovat maan päällä meitä ihmisiä varten, opettamassa meitä.

Ja siltä se tuntuu.
Kulunut vuosi, jonka aikana olen sukeltanut hevostaidon maailmaan, on ollut oikeastaan enemmän matka itseeni. Olen huomaamatta oppinut paljon siitä, millainen olen. Ja ne oppitunnit olen saanut ystävältäni hevoselta. Se antaa päivittäin välittömän palautteen siitä, millaisella tuulella olen ja mitä voin silloin hevoselta pyytää. Miten tärkeää on kuunnella toista ja pyrkiä tekemään oikein. Ymmärtää, että hetkessä elävä olento ei tee virheitä vaan minä olen se, joka käytökselläni tai muulla tavoin aiheuttamallani paineella saan omasta näkökulmastani vääriä asioita aikaan.

Matka itseen ei ole ollut helppo. Olen joutunut katsomaan peiliin ja nöyrtymään. Tunnustamaan itselleni, että olen tehnyt vääriä valintoja ja huonoja tekoja. Häpeämään. Matkan varrella moni vanha ystävä on muuttunut hyvänpäiväntutuksi, mutta sekään ei ole oikeastaan tuntunut pahalta. Ne ovat vain asioita, joiden on tavallaan kuulunut tapahtua. Tilalle on tullut jotakin muuta, parempaa energiaa ehkä.

Tuntuu vaikealta ymmärtää, että kaikki eivät halua matkalle mukaan. Toinen viisas nainen, CR-ohjaajani, kertoi hevostaito-ohjaaja Piet Nibbelinkin verranneen hevosharrastuksen eri teillä kulkemista puutarhoissa käyskentelemiseen. Toista houkuttelee tietynlainen puutarha, toista toisenlainen.

Kummassakaan ei välttämättä ole mitään väärää, mutta suuntia on monia ja jokainen valitkoon sen, mikä itsestä tuntuu parhaimmalta.