Sain ystävältäni vinkin, että jossakin päin Suomea vaikutti ongelmahevosten kouluttamiseen perehtynyt nainen nimeltään Minna Lindström. Soitin Lindströmille ja selvitin, että minulla on hevonen, joka pelkää kengitystä ja jolla on myös piikkikammo ja kysyin voisiko hän auttaa meitä.
Ensimmäinen puhelumme oli pitkä. Lindströmin puheet olivat yksinkertaisen järkeviä: hevosen pelot hälvenevät ainoastaan siedättämällä, mitään oikopolkuja ei ole.

Vähän aikaa asioita mietittyäni päätin, että katson tämän tien. Minulla ei ollut kokemusta, konsteja saati uskallusta lähteä siedättämään hevosta omin päin mihinkään. Pelkäsin saavani aikaan enemmän vahinkoa, jos ryhtyisin kouluttamaan hevostani ilman riittäviä tietoja. Niin monesti käytettävät koulutustavat: hevoselle huutaminen ja sen lyöminen ja rankaiseminen tuntuivat jo ajatuksina niin pahoilta ja vääriltä, että oli pakko etsiä joku toinen tie.
Niinpä toukokuussa 2008 L lähti kuukaudeksi Lindströmin luokse. Jäin itse heti viikonlopunmittaiselle maastatyöskentely-kurssille opiskelemaan uusia asioita. Sitä narunpyöritystä.

Viikonloppu oli tunteiden vuoristorata: silmien avautuminen tilanteelle oli todella suuri järkytys. Hevoseni pelkää kaikkea, mitä teen sille. Se ei ole pahantahtoinen, mutta se pelkää. Ja kun se pelkää, sen reaktiot ovat suuret. Pakoreaktiot, niin kuin saaliseläimellä yleensä on.
Järkytyksen jälkeen tuli vavisuttava helpotuksen tunne siitä, että olimme nyt hevoseni kanssa paikassa, jossa saisimme apua.
Olin epätoivoinen, mutta minulle annettiin toivoa. Meille annettiin toivoa. Mutta töitä se tietäisi. Olin valmis siihen.

Jo ensimmäisen viikonlopun aikana hevonen näytti selvästi huojentuneemmalta. Ikään kuin se olisi sanonut minulle, että ”vihdoinkin tajusit”. Koska vihdoinkin tajusin. Tajusin, että hevonen viestittää minulla monia asioita koko ajan, mutta minä olin sulkenut viesteiltä silmäni.
L jäi Lindströmille, minä lähdin takaisin kotiini. Nyt olisi reilut kolme viikkoa aikaa tehdä puutarhatöitä...

Kun kuukauden koulutusjakso läheni loppuaan, lähdin taas kohti Liljendalia osallistuakseni vielä 4-päiväiselle maastatyöskentely-leirille. Harjoittelin oikea-aikaista myötäämistä, hevosen juoksuttamista ja opettelin säkittämään hevosta erilaisille ärsykkeille. Tässä olisivat meidän kotiläksymme. Ei mitään ratsastusta vaan aloittaisimme kaiken alusta.

Jouduin myös pohtimaan kotiinpaluuta aika tavalla: olisiko reilua viedä hevonen takaisin talliin, jossa kukaan tallin henkilökunnasta ei ehtisi käsitellä sitä toiveideni mukaan – nyt kun se oli juuri päässyt uusien käsittelytapojen makuun.
Tiesin, että minun oli tehtävä ratkaisu, ja niinpä vaihdoimme tallia lennosta. L pääsi nyt pienelle alle 10 hevosen tallille, jossa se sujahti helposti uuteen laumaansa ja sai ison laitumen käyttöönsä.
Moni asia on tehnyt L:lle hyvää. Eläminen laumassa. Laiduntaminen. Mahdollisuus olla yötä päivää ulkona toukokuusta elokuun loppuun. Uudet käsittelytavat. Saimme molemmat uuden mahdollisuuden.