Flunssapiikin aika lähestyy. Olen ajatellut piikitystä viimeisen puolen vuoden aikana lähes päivittäin. Jos herään yöllä, rupean miettimään kauhukuvia siitä, miten tilanteessa voi käydä. Ryntääkö hevonen lapa edellä ylitseni vai nouseeko takajaloilleen.

Sen jälkeen uni ei varmasti tule.

Olen yrittänyt valmistella hevosta piikitystä varten koskettelemalla sen kaulaa, painelemalla sitä, tökkimällä sitä sormenpäillä ja kynän kärjellä. Se inhoaa sitä. Näen, miten se närkästyy touhuistani ja pään myötäys tulee kiukkuisesti. Ikään kuin se sanoisi, että ”joo, joo, tiedän, että pitää myödätä, lopeta jo”. En tiedä, onko siedätyksestäni ollut mitään hyötyä, mutta kohta se nähdään. En ole varmasti tehnyt sitä tarpeeksi, mutta jos selviämme tulevasta piikityksestä hengissä, lupaan harjoitella seuraavaa koitosta varten tuplaten.

L:n piikkikammo sai  alkunsa ajattelemattomuudestani. Kengitysongelmaa yritettiin ratkaista käsittelemällä hevosta rauhoitettuna. Se ei auttanut – päinvastoin.  Hevonen ei enää antanut edes koskea takajalkoihinsa ja  se yhdistää piikityksen ikävään tokkuraan, jossa sille yritetään tehdä jotain, mitä se ei ymmärrä.  

Juteltuani muutama päivä sitten Brännlandin tukihenkilöni kanssa, jäin miettimään, miten suuri osa ongelmista onkin oikeastaan aukkoja hevosen sivistyksessä. Me ihmiset oletamme hevosen ymmärtävän asioita, vaikka emme ole koskaan vaivautuneet kertomaan niistä hevoselle niin, että hevonen olisi asian ymmärtänyt. Ei satuloiminen, kengitys saati rokotuspiikin tuikkaaminen ole hevoselle luonnostaan äidinmaidossa siirtynyttä tietotaitoa. Sille on opetettava, että tämmöisiä juttuja nyt ihmisen kanssa tehdään ja niistä ei seuraa mitään sen kummallisempaa.

Olen miettinyt myös, miksi niin suuri osa ihmisistä ei jaksa nähdä vaivaa hevostensa kanssa. Sivistyksen aukkoja paikataan huutamalla hevoselle, jos se steppaa pesupaikalla, ja raippaa ei epäröidä ottaa apuvälineeksi vaikeissa tilanteissa. Vaikka itse olen vielä aloittelija hevostaitoasioissa, voin nyt ainakin taputtaa itseäni tyytyväisenä, että olen ymmärtänyt valita oikeat keinot. Jos eläimelle huutaminen tai sen satuttaminen opetustarkoituksissa tuntuvat pahalta, silloin pitää ymmärtää, että ne myös ovat väärät metodit. Niiden avulla ihminen ei koskaan saavuta hevosen kunnioitusta tai vilpitöntä luottamusta. Ja jos näin, voiko hevosihminen olla tyytyväinen itseensä?