Kentän kulmassa asuu peikko.

Hengitykseni muuttuu huomaamatta pinnalliseksi ja katkeaa kuin taikaiskusta, jännityn ja yllätys, yllätys (vaikkei se mikään yllätys olekaan), hevonenkin jännittyy. On pakko ruveta miettimään hengittämistä, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin: on pakko keskittyä, vetää ilmaa sisään niin, että se kulkee ylös rintakehään saakka ja tyhjenee vatsanpohjasta asti. Laitan välillä silmät kiinni, jos hevonen tuntuu tanssivan alla. Silmät kiinni onnistun rentouttamaan itseni paremmin, istumaan alas - ja keskittymään hengittämiseen. Ja kas, hevonenkin palaa maan pinnalle.

Tänään kävimme pitkästä aikaa maastossa, hiekkateillä kävelemässä. (Turvaponin kera toki!) Aikaisemmin L on jännittynyt maastossa aika tavalla, ja minä olen helposti lähtenyt jännittämiseen mukaan – jo siten, että olen ruvennut välttelemään maastoilua. Nyt päätin tehdä pelolleni jotain: hengittää sen hiiteen! Reissu sujui hienosti, kohtasimme tyynesti jopa autoja, joiden edessä L on aikaisemmin esittänyt ripaska-näytöksen! Tällä kertaa se vain pysähtyi, odotti, että auto menee ohi ja jatkoi matkaansa.

Peloilleen voi tehdä paljonkin. Ahdistavissa tilanteissa olen päättänyt kutistaa pelon pieneksi palloksi, jonka laitan takin taskuun vetoketjun taakse. Se saa kulkea mukanani, mutta en anna sille valtaa. Anna-Kaisa Pitkäseltä on juuri ilmestynyt kirja Hevosvoimia, hyvää oloa hevosharrastuksesta. Siinä käsitellään paljon tunteita, myös pelkoa, lähinnä ratsastukseen liittyvistä näkökulmista, ja miten pelkoa voi ja pitää käsitellä. Pitkänen kirjoittaa pelosta sekä ihmisen että myös hevosen näkökulmasta, muun muassa seuraavasti: ” Hevosen pelko on lajille niin tyypillinen, ettemme koskaan tule saamaan täysin pelottomia hevosia. Sen sijaan voimme vähentää merkittävästi pakoreaktion ilmenemistä kouluttamalla hevosemme oikein ja parantamalla omaa pelon käsittelyämme.”
Suosittelen, hyvä kirja jokaisen hevosihmisen iltalukemiseksi!