Tasan vuosi sitten 16.5.2008 aloitimme uuden elämän. Tuona perjantaina saavuimme hevoskouluttaja Minna Lindströmin pihaan.
Olen kirjoittanut harjoituspäiväkirjaan Lindströmin havaintoja hevosesta: jännittyy, kun ihminen nousee selkään, lähtee satuloitaessa karkuun, suitsiessa nostaa päätä, kulkee vinossa, pelkää kosketusta. Asioita, joita minä en ollut nähnyt. Olin vain syyttänyt hevosta pinkeäksi ja ajatellut sen pelkäävän ainoastaan kengittäjää ja eläinlääkäriä.

Viikonloppu oli tunteiden vuoristorataa, joka vei syvälle: syyllisyyttä, ahdistusta, epätoivoa, häpeää omasta tietämättömyydestä. Ja sitten toivon pilkahdus: hevonen on nyt oikeassa paikassa. L jäi Lindströmin oppiin kuukaudeksi. "Ei tunnu pahalta jättää hevosta tänne hevosten paratiisiin ja uuden elämän alkuun", olen kirjoittanut päiväkirjaan.

Lindströmin luona L oppi, ettei kosketuksesta seuraa mitään pahaa. Se oppi myötäämään paineelle. Se oppi rentoutumaan.
Mutta myös minä jouduin tekemään töitä: harjoittelemaan ajoitusta, jotta hevosen oppiminen meni eteenpäin ja vahvistui. Opin myös, että hevonen ei suunnittele tekevänsä kepposia tai olevansa hankala: hevosen näkökulmasta ihmisen mielestä ei-toivotulle käytökselle on aina syy. Se tuntuu olevan monelle vaikea ymmärtää - ehkä siksi, että silloin joutuu katsomaan peiliin ja miettiä, miten asian ratkaisee. "Jos rankaiseminen tai komentaminen auttaisivat, ongelmia ei olisi", kouluttaja muistutti

Koulutusjakson loppupuolella jouduin tekemään ison päätöksen. "Se, miten yhteiskuntakelpoinen hevosesta tulee, riippuu myös siitä yhteisöstä, jossa hevonen elää ja miten sitä käsitellään jatkossa", Lindström sanoi. Niinpä tein päätöksen vaihtaa tallipaikkaa pienelle yksityistallille, jonka omistaja käsitteli omia hevosiaan lh-oppien mukaan.

Kotitehtäväksi sain hevosen harjaamista (niin, että hevosen huomio pysyy itsessä ja palkkaus tulee niskan laskiessa), säkitystä (pyyhkeillä, satulahuovilla, köysinipulla), juoksutusta, talutusharjoituksia. Kun tuli hankala hetki, otin mukaan videokameran ja katsoin nauhalta, mitä tein väärin.

Koko viime kesän tein pelkästään maastatyöskentelyharjoituksia. Elokuun alussa ryhdyin tekemään myös selkäännousuharjoituksia. "Nyt ei saa kiirehtiä!", lukee harjoituspäiväkirjassa. Syyskuussa ratsastin ensimmäistä kertaa myös ravia. "L oli tosi rento, elastinen, venytti kaulaa alas. Wow, mahtava fiilis!", olen kirjoittanut.

Nyt harjoituspäiväkirjassa toistuvat sanat rento ja kiva. Rauhallinen.
Kuulolla. Lunki. Hauskaa! Tosi hyvä meininki! Kengittäjänkään ei enää tarvitse käydä joka toinen viikko naputtamassa irronneita etukenkiä vaan hevonen pitää kengät jalassa niin kauan, kun tulee tarpeelliseksi suorittaa jalkahoito.

En tiedä kumpi meistä on viimeisen vuoden aikana muuttunut enemmän, minä vai L. Kengittäjän mukaan hevonen on omistajansa peili, ehkä siis kokemuksen myötä rauhallisemmaksi ja johdonmukaisemmaksi muuttunut käytökseni on osaltaan saanut myös hevosen luottamaan ympäristöönsä.

Valmiita emme ole, mutta se kai lienee tämän harrastuksen ideakin. Opetella ymmärtämään omaa hevoskumppaniaan mahdollisimman hyvin.