Ongelmahevonen ei kuulu hevostaitokouluttaja Minna Lindströmin sanavarastoon.
– Hevosella ei ole ongelmia, se on ihan tyytyväinen ollessaan hevonen. Ongelmat alkavat, kun ihminen ryhtyy vaatimaan hevoselta jotakin, mitä se ei ymmärrä, mitä se pelkää tai mitä se ei ole vielä oppinut, Lindström sanoo.
Ja mehän vaadimme. Hevosen pitää seistä hiljaa paikoillaan, kun se satuloidaan, antaa eläinlääkärin tuikata rokotuspiikin kaulalle ja tasapainotella kolmella jalalla kengittäjän työskennellessä.
Minna Lindström kouluttaa hevosia ja ennen kaikkea niiden omistajia tilallaan Liljendalissa, Itä-Uudellamaalla. Hevoslähtöisen toimintatavan löytäminen alkaa usein yksinkertaisesta oivalluksesta.

Nostan satulan käsivarrelle, ja viisaskatseinen hevoseni lähtee pakoon. Olen hämilläni, eihän se ole koskaan käyttäytynyt näin. Mutta on se, en vain ole osannut lukea merkkejä: se on ehkä huiskaissut hännällään ja nostanut päänsä pystyyn yrittäen kertoa, ettei pidä siitä, mitä aion tehdä.

Epämukavan olon voi aiheuttaa hevoselle mikä tahansa: vaikka lähistöllä olevien muiden hevosten liikehdintä.
– Usein ihmiset sanovat, että hevonen vain pelleilee, kun se todellisuudessa pelkää. Ihmisen näkökulmasta ei-toivotulle käytökselle on aina syy.
Sellaista ongelmaa ei Lindströmin mukaan ole, jonka purkamisessa ei olisi mahdollista päästä eteenpäin, jos hevonen on fyysisesti terve.
– Mutta se, miten rento ja yhteiskuntakelpoinen hevosesta tulee, riippuu myös yhteisöstä, jossa hevonen elää. Siitä, miten sitä käsitellään jatkossa.
Lindströmin tie on luonnollinen hevostaito. Se tarkoittaa hevosen lukemista ja toivotusta käytöksestä palkitsemista oikealla hetkellä. Palkitseminen tarkoittaa, että paine loppuu – esimerkiksi pyyntö liikkua taaksepäin riimunnarua heilauttamalla lakkaa, kun hevonen ottaa peruutusaskeleen tai aluksi edes ajattelee sitä.

Hevosen ensimmäinen oppitunti on ymmärtää kunnioittaa ihmisen tilaa. Köyden liikuttaminen aaltomaisesti tulee tarkoittamaan hevoselle pyyntöä pysyä kauempana, köyden heilautuksella Lindström pyytää hevosen liikkeelle.

Narunpyörittäjiä ja hevoskuiskaajia – hevostaitoihmisiä puhutellaan monin vähemmän imartelevin lempinimin. Ajatusta hevosen lukemisesta vähätellään, vaikka edes peruskieliopin hallitsemisestä hyötyisi moni harrastaja. Tosiasia kun on, että missä taidot loppuvat, väkivalta alkaa.
– Isäni oli erittäin väkivaltainen mies, joka hakkasi paitsi minua myös hevosiaan. En oppinut selkäsaunoista mitään enkä usko, että hevosetkaan oppivat. Väkivalta ei ole koskaan ratkaisu, sanoo keväällä Helsingissä vieraillut 73-vuotias amerikkalainen kouluttaja Monty Roberts.
 – Hevosta ei tarvitse pakottaa. Sille ei tarvitse huutaa tai ilkeillä tai käyttää raippaa, vaan hevoselle on annettava syy, miksei sen tarvitse pelätä.

Meidän ongelmamme ei Minna Lindströmin mukaan ole kengittäjä tai eläinlääkäri vaan se, että hevonen pelkää kaikkea kosketusta. Meidän on lähdettävä nollasta, saatava hevonen rentoutumaan.
– Hevosta voi verrata pahoinpideltyyn naiseen: joku on joskus loukannut sen koskemattomuutta todella pahasti. Joku on tehnyt sille asioita, vaikka hevonen on yrittänyt sanoa ei.

Kaiken perusta on luottamus, joka ihmisen on hevosen silmissä saavutettava. Pelkoa ongelmallisia tilanteita ja asioita kohtaan hälvennetään siedättämällä.
– Jos rankaiseminen ja komentaminen auttaisivat, ongelmia ei olisi, Lindström muistuttaa.

Seisomme kaatosateessa. Minä ja viisaskatseinen hevoseni tuijotamme toisiamme silmiin, Lindström seisoo kauempana tarkkailemassa. Vesi valuu pitkin kasvoja. Kädessäni oleva litimärkä paperisäkki pelottaa hevosta. Keskustelemme asiasta: nostan pussia ylös ja lasken alas, kun hevonen näyttää päätään laskemalla, että pussi on ookoo. Seuraavalla kerralla pääsen ehkä taas muutaman sentin lähemmäs.

Mitään taikatemppuja hevostaitokouluttaja ei tee, mutta Lindström lupaa antaa työkaluja ongelmien ratkaisuun. Tavoitteena on tasavertainen kumppanuus, ei kilpailu siitä, kumpi on pomo, hevonen vai ihminen.
Jo muutamassa päivässä koulutettavan hevosen olemus muuttuu usein silmissä. Se näyttää levolliselta.

Ennen kotitallille lähtöä palaamme vielä siihen, mistä kaikki alkoi: koetamme satuloida hevosen. Viisaskatseinen hevonen sydämenmuotoinen tähti otsassaan seisoo rauhallisena paikoillaan ja sanoo kehonkielellään minulle: ei mitään hätää.

KATI MUNKKI

Juttu julkaistu Turun Sanomien viikkoliite Extrassa 27.9.2008