Olen jo jonkin aikaa pohtinut, pitäisikö L:n selkään saada välillä kiipeämään joku ammattilainen. Ratsuttamaan hevosta, niin sanotusti.
Asia on herättänyt monenlaisia ajatuksia: yhden ammattilaisen mukaan hellämielisiä, hevosta kuuntelevia ratsuttajia on harvassa. Tuloksia kuulemma halutaan nopeasti ja tehokkaasti. Sellaista ratsuttajaa minä en halua.

Toinen ammattilainen esitti minulle kolme kysymystä: ensimmäiseksi hän kysyi, kenelle minä hevosta teen, johon minä vastasin vähän hämilläni, että itselleni. Sen jälkeen ammattilainen kysyi, kuka hevosta ratsastaa – no, minähän sitä ratsastan. Kolmanneksi ammattilainen heitti pallon: miksi et sitten ratsuta itse? Otin kopin ja päätin, että niinhän se on. Ammattilainen opettaa, me opimme, minä ja L molemmat, vähitellen, omat tapamme toimia.

Ammattilainen on mieluinen, koska hän ei niinkään puutu hevosen virheisiin vaan minun. Hän yrittää opettaa minua istumaan. Ongelmakohtia ei onneksi olekaan kovin montaa: pyllyn pitäisi olla rento, samoin selän, eikä siellä saisi olla notkoa, hartioiden pitäisi kuvitella suuntautuvan kohti hevosen häntää, jalan ei saisi puristaa, pitäisi osata käyttää ylä- ja alapohjetta tarpeen mukaan. Näin muutamia mainitakseni. 

Ammattilainen sanoo, ettei ole väliä, vaikka hevonen liikkuisi välillä vähän alitempoisena, kyllä ne asiat sieltä sitten tulevat, kun muut asiat loksahtavat paikoilleen. (Eli minä.) Niinpä minä yritän nyt harjoitella, miltä tuntuu istua hevosen takajalkojen päällä. Se on hankalaa, mutta onnistuu välillä. Kuulostelen, miltä tuntuu, kun selän saa rennoksi ja lantion liikkumaan ravin tahdissa. Miltä tuntuu, kun selkäruodon ympärillä olevat lihakset antavat periksi ja tulevat liikkeeseen mukaan. Minulla ei ole peilejä, joista tutkailla asentoani vaan L on minun peilini. Kun se laskee päänsä alas ja pärskähtää tyytyväisenä, tiedän, että mama on onnistunut – edes hetken – istumaan oikein.