Päätin antaa ratsastuksesta lomaa sekä itselleni että hevoselleni. Seuraavan kahden viikon aikana aion ratsastaa korkeintaan käyntiä pitkin ohjin, ilman satulaa. Siitä me molemmat nautimme.

Ratsastuslakkoni on kestänyt nyt muutaman päivän. Olen harjaillut hevosta tarhassa ja nuuskinut sen kevätauringon lämmittämää turkkia - se on maailman ihanin tuoksu!

Lisäksi olen päättänyt ryhdistäytyä maasta työskentelyn suhteen: olen heitellyt L:n päälle rehvakkaasti satulahuopaa, nostellut satulaa edestakaisin, koputellut sen kenkiä, silitellyt sitä tyhjällä myslisäkillä ja ritisevällä muovipussilla: kaikki asioita, joista hevonen vielä vuosi sitten sai totaalisen hermoromahduksen, ja viime aikoina se on oireillut taas esimerkiksi satuloinnin suhteen. Mutta nyt näinä päivinä hevonen on seisonut rauhassa paikoillaan, päätään rennosti riiputtaen, lähes puoliunessa. Mitä ihmettä? Vaikuttiko päätökseni viheltää peli poikki todellakin näin voimakkaasti? Laskeutuiko minuun rauha, kun lopetin vaatimisen ja päätin nauttia hevosen kanssa puuhastelusta ja olla asettamatta itselleni tai hevoselle vaatimuksia? Hävisikö ylimääräinen kireys hartioista ja pään ympäriltä, tuliko askeliin ystävällisempi tahti - ainakin olen taas hevosen mielestä mukava!

Melkoinen herätys paitsi sille suorituskeskeiselle minälleni myös siihen, että nämä nykyiset leppoisat yhdessäolon hetket ovat niitä, jolloin luon suhdetta hevoseeni. Oma hupinsa on myös siinä, että päivän mittaan mietin mitä työpäivän jälkeen hevoselle keksisin - uusia säkitysvälineitä ja mahdollisimman epäloogisia tapoja tehdä asioita: Hauskuus, tervetuloa takaisin!