Harvoin olen tuntenut niin hyvää mieltä olemassaolostani kuin muutama päivä sitten, kun hevonen ravasi minua tarhassa vastaan. Se oli palkkio minulle siitä, että olen onnistunut jossakin: olen ehkä onnistunut tarjoamaan hevoselle mielekkäitä työtehtäviä, jos se tulee uteliaana kysymään, että mitäs tänään tehtäisiin!

Olen – jälleen kerran – ryhtynyt myös pitämään päiväkirjaa puuhistamme. Millä mielellä hevonen on ollut tallissa, mitä olemme tehneet ratsain tai maasta käsin ja miltä hevonen on tuntunut. Ja viime aikoina L on tuntunut todella hyvältä! Se on ollut mukava ja rento ratsastaa ja rauhallinen tallissa. Tulevien päivien ohjelmistossa on kuljetussuojienpukemisharjoituksia, sillä aiomme laajentaa reviiriä ja lähteä tutustumaan lähimaneesiin. Mukaan lähtee onneksi L:n sydänystävä, joten matkanteko sujunee hyvin. Maneesimatkailu tekee meille molemmille hyvää: saamme harjoitusta lastaamisesta, matkustamisesta ja vieraista paikoista. Kullanarvoisia kokemuksia siis! Tulevan kisakauden suhteen meillä ei tosin ole tavoitteita, haluan antaa hevoselle aikaa tulla maailman parhaaksi, rauhalliseen, omaan tahtiin.

Myös minä tarvitsen aikaa ja opetusta. Moni ratsastukseen liittyvä ”ongelma” kun ei johdu oikeastaan hevosesta vaan siitä, että olen itse opettanut sen hankalaksi. Omien virheiden korjaaminen vaatii jonkin sortin valaistumisen.Perstuntuma huijaa ratsastajaa helposti: uusi, oikea tapa istua tai harjoitella esimerkiksi laukannostoja tuntuu aluksi kummalliselta ennen kuin tunteeseen oppii luottamaan. Senpä vuoksi hyvällä opettajalla, joka onnistuu antamaan oppilaalle ahaa-elämyksiä, on korostuneen tärkeä rooli tätiratsastajan elämässä.