Tähänastinen talvi tuntuu olleen yhtä päättymättömäntä ja pimeää putkea, johon vaihtelua on tuonut vain sadepisaroiden koostumus: välillä sade on ollut hakkaavaa tihkua, välillä sitä on tullut kuin saavista kaataen. Hyvä puoli leudossa talvessa on ollut se, että kenttä on ollut erinomaisessa kunnossa.

Viikonlopuissa puolestaan on se hyvä puoli, että silloin on reilummin aikaa. Kiireettömyys tarttuu hevoseenkin, se on rento, kun omat hartiani eivät kiristä työpaikalla tietokoneen ääressä istutun työpäivän jälkeen eivätkä mielessä pyöri seuraavaan työpäivään liittyvät murheet.

Emme ole L:n kanssa maastoilleet aikoihin, mutta tänään päätän aloittaa tutustumisharjoitukset: on tullut aika laajentaa reviiriä lintukodon ulkopuolelle ja se on L:n mielestä todella jännittävää.

Ensimmäinen maastolenkkimme suuntautuu 50 metrin päähän. Jo tallin pihasta poistuminen nostaa L:n pään ylös, koska kaikkialla riittää (epäilyttävää) katseltavaa: tuossa on turvekasa, tuossa on tynnyri, tuossa tolpassa heiluu heijastin. Metsässä on näköjään pinottu kaadettuja puita, pellon reunalla on muoviin käärittyjä heinäpaaleja, ja lenkkimme kääntöpaikalla vielä kaksi uhkaavina seisovaa postilaatikkoa. Luojan kiitos emme tapaa pyöräilijöitä, koiran ulkoiluttajia tai autoja, se voisi olla jo liikaa.

Ensimmäisen lenkin aikana L hengittää puhisten, vasta päästyään takaisin kotikentälle, se rentoutuu, työntää päänsä alas ja pärskii. Harjoittelemme tovin siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin käyntiin ennen kuin lähdemme uudelle maastolenkille, joka on lähes yhtä jännittävä kuin ensimmäinenkin. Selviämme jälleen turvaan kentälle, ja teemme hiukan avotaivutusta. Ja takaisin maastoon. Ja niin edelleen. Jonain päivänä meistä tulee varmasti maastoilijoita! Mutta ennen sitä haluan, että sekä minulla että hevosella on turvallinen olo lähteä laajentamaan reviiriä. Sen takia harjoittelemme. Olkoot lenkkimme lyhyitä niin pitkään, että maastoilu tuntuu hevosesta hyvältä idealta!