Vuosi takaperin minulla oli pesupaikalla hysteerisesti steppaava kurajalka, satulaa karsinan nurkkaan pakeneva ratsu ja kengittäjiä sairauslomille lähettävä takakengätön hevonen.

Kengittäjä, josta sittemmin on tullut yksi verkostomme tärkeä jäsen, epäili, että L kuvitteli olevansa Moulin Rougen tanssija, niin taidokkaan notkeasti, nopeasti ja sulavasti hevonen ojenteli takasiaan.

Eläinlääkärin mielestä L oli ”senkin sonni” ja selän takana myös ”hullu latvialainen”.

Erään entisen ratsastuksenopettajani mielestä minun olisi kannattanut harkita hevoskaupan purkamista, koska takakengättömyys oli kuulemma niin ”merkittävästi hevosen käyttöarvoa alentava asia”.

Monilla oli mielipiteitä siitä, miten hevosta kuuluu kouluttaa ja opettaa tavoille. Yksikään niistä ei tuntunut hyvältä ennen kuin minulle kerrottiin luonnollisesta hevostaidosta ja opin käyttämään maalaisjärkeäni.

Ja minkälaisia kommentteja nyt saamme: ”Kukas tämä kaunotar on” (suora sitaatti ratsastuksenopettajalta), ”Sehän vaikuttaa ihan selväjärkiseltä” (suora sitaatti toiselta ratsastuksenopettajalta), ”Eihän tässä ole mitään ongelmia” (suora sitaatti kengittäjältä), ”Sinne meni” (eläinlääkäri rokotuspiikin jälkeen).

Tekisi mieli poksauttaa samppanjapullo auki! Olemme selvinneet voittajina! Meistä on tullut ystäviä, tiimi, joka voi luottaa toisiinsa. Ja meillä on hauskaa yhdessä – vaikkakin joskus minua hiukan säälittää, että L joutuu olla koekaniinina minun opetellessa paremmaksi hevosimiseksi.