Minun rakkauteni L:ää kohtaan on ollut monensävyistä: välillä pelonsekaista, välillä hiukan ahdistunutta.
Pakahduttavinta se on silloin, kun kävelee kauniina kesäiltana laitumelle, harjaa hevosen ja nuuhkii sen auringon paahtamaa turkkia.
Tai kun ratsastaessa tuntee olevansa yhtä hevosen kanssa, tähtitaivaan tuikkiessa kattona ja pakkaslumen narskuessa hevosen askelten alla.
Tai kun eräänä päivänä hevonen toimii juoksuttaessa kuin ajatustenlukija.
Tai kun hevonen tiputtaa päänsä rennoksi ja tarjoaa otsatähteään rapsutettavaksi.
Ne ovat hetkiä, joiden ei haluaisi menevän koskaan ohi. Tunteita, jotka toivoo muistavansa ikuisesti.

Kun olen vaikeina hetkinä miettinyt, miten asiamme tulevat järjestymään, eräs oppiäitimme kommentti on pitänyt toivoa yllä: ”Suuri apu L:n ongelmiin on ollut ja tulee olemaan se, että rakastat hevosta ja pyytettömästi haluat tehdä parhaasi, että teillä molemmilla olisi hyvä olla”.

Ilman rakkautta hevonen on vain tavara, joka haetaan tarhasta päivittäistä ratsastushetkeä varten ja palautetaan sinne, kun ratsastaja on saanut tarpeekseen. Pikku hiljaa hevonen muuttuu itsekin välinpitämättömäksi, turhautuneeksi.

Uskon, että kun mukana on tunnetta, ihminen haluaa miettiä, mitä hevosen kanssa tekee. Tulee halu ymmärtää hevosta – miksi tätä hommaa muuten tehtäisiin?

Kun asiat tehdään oikein, hevonen on tyytyväinen. Se tulee mielellään tarhan portille vastaan, työntää päänsä riimuun  ja lähtee töihin. Se ei joudu tekemään päivästä toiseen samoja asioita vaan harjoitukset valitaan sen mukaan, kun on ensin kuulosteltu, millä mielellä hevonen on tänään hommiin lähdössä. Sekin on rakkautta, kun ottaa toisen huomioon. Ja vain sillä tavoin toimimalla voin odottaa, että hevosenikin kunnioittaa minua.