Olen valehdellut. Olen väittänyt, että olen antanut L:lle aikaa, mutta se ei kyllä pidä paikkaansa.

Meillä on nyt yhteistä taivalta takana vuoden päivät. Kun selailen kalenterimerkintöjä viimeisten 12 kuukauden ajalta, paljastuu totuus: on ollut kengittäjän käyntejä, parhaimmillaan parin viikon välein,hevoshierontaa, ratsastustunteja. Talliakin olemme vaihtaneet kolme kertaa…  Ja ennen kaikkea: hevonen on muuttanut vieraaseen maahan, joutunut keskelle uusia ihmisiä ja ajatuksia – ja vaatimuksia.

Oletin, että hevonen toimii niin kuin minä ajattelen. Mutta eihän L sitten toiminutkaan minun mieleni mukaan. Se toimi niin kuin siitä parhaalta tuntui ja sai minut ymmälleen.

Oikeastaan vasta viimeisen puolen vuoden ajan L on saanut aikaa, jota se on tarvinnut tullakseen tasapainoisemmaksi ja yhteiskuntakelpoisemmaksi - ihmisen näkökulmasta. Olemme löytäneet tallipaikan, jossa kaikki tukee hevosen kehitystä: siltä pyydetään myötäys riimua puettaessa ja pois otettaessa, se saa ulkoilla pitkän päivän tarhassa lajitoverin seurassa. Olemme aloittaneet pienistä harjoituksista, alusta. Olen unohtanut ajatuksen, että hevosta pitäisi ratsastaa päivittäin. Toisinaan riittää aivojumppa, toisinaan muutaman päivän vapaa saa hevosesta parhaat puolet esiin. Liika suunnitelmallisuus ja etappien asettaminen pilaa asiat – hevonenhan ei aikatauluista tiedä, miksi sitten ihmisenkään pitäisi.