Kun työskentelen L:n kanssa, jään helposti tuijottamaan sen korvia. Miten se kertoo korvillaan, että se pitää minua silmällä. Samalla tiedän, että hevonen on tietoinen läsnäolostani ja tekemisistäni.

Nyt hevonen, joka ei esimerkiksi harjatessa tai satuloidessa ota mitään kontaktia, tuntuu jopa pelottavalta. Sitä on vaikeampi tulkita, verrattuna eloisaan tähtiotsaani, joka elää joka hetkessä läsnä.

Maastakäsin puuhaillessa etäiseksi jäävä hevonen jää etäiseksi myös selästä. Emme työskentele yhdessä. Se ei ole tippaakaan kiinnostunut minusta. Se ei kunnioita minua.

Olen varmasti ratsastanut monia hevosia, jotka ovat pitäneet minua samantekevänä, mutta vasta nyt ymmärrän sen. Ja vasta nyt ymmärrän, miten pitkällä oma tähtiotsani on. Vaikka se on ihmisen näkökulmasta joskus huolestuttavan nopea käänteissään, meillä on sentään yhteisen kielen aakkoset.