Suomeen saapuessaan neiti L:n etuset olivat täysin eripariset. Vasen näytti pukinkaviolta, oikea leipälapiolta. Pikkuhiljaa kavioita on hoidettu symmetrisemmiksi, mutta hyviä niistä ei ole reilussa vuodessa saatu. Kierre, jossa hevonen säännöllisin väliajoin polkaisi vasemman etukengän irti, ei mitenkään edesauttanut projektia: kengän mukana kun lähti aina pala myös vaivalla kasvatettua kaviota, josta kerta kerralta kuoriutui entistä töpömpi.

Oli aika pakata hevonen traileriin ja lähteä gurun luokse.

Valmistauduimme matkaan huolella. Lastausharjoitukset aloitettiin hyvissä ajoin, ja se sujuikin ilman kiihtymystä (puolin ja toisin). Perillä hevonen käyttäytyi niin mallikkaasti, että olin kuin puulla päähän lyöty. Rauhoituspiikin tuikannut eläinlääkäri katsoi minua melko kysyvästi, kun olin varoitellut hevosen vahvasta pakoreaktiosta piikitystilanteessa. Piikitys kun ei saanut hevosessa karvaakaan värähtämään.

Rauhoitus tarvittiin, koska L:n etujalat kuvattiin, jotta pystyttiin todentamaan, oliko jaloissa jotakin rakenteellista vikaa, joka vaikuttaisi kavion kasvuun. Röntgenhuoneessa L ei ollut moksiskaan vieressään surisevasta laitteesta vaan oli ”cool potilas”, kuten röntgenhoitaja hevosta kehui.

Olin niin tyytyväinen hevosen käytökseen, että vasta nähtyäni röntgenkuvat tietokoneruudulla tajusin, että niissä saattaa näkyä jotakin dramaattista.

Kuvat olivat puhtaat.

Röntgenin jälkeen astelimme Jaska Granströmin työpisteelle tallin puolelle, ja hevonen kengitettiin uuteen uskoon. Kotiinviemisiksi saimme ohjeet, miten L tulisi jatkossa kengittää ja vinkin sepästä, joka omalla kotiseudulla olisi paras mahdollinen jatkamaan työtä eteenpäin.

Jälleen on otettu yksi askel eteenpäin hyvässä hevosenelämässä.